9.6.16
Olo on lähes sietämätön. Seuran valmentaja ja joukkueiden valitsija soitti. Minut laitettiin Jukolassa kakkosjoukkueeseen - jälleen. Kaikista kevään taisteluista huolimatta. Tuntuu etten jaksaisi tätä kärsimystä enää.
Kerran pääsin Jukolassa ykkösjoukkueeseen - vuonna 2008 ja sen jälkeen tuntuu selvä kirous vaanineen minua kerta kerran jälkeen. 2009 katsastuskisassa jouduin käymään kakalla loppuradalla, koska oli syönyt päivällä liikaa salaattia - menetin ratkaisevasti aikaa ja pummasin kun rytmi katosi. 2010 juoksin ohi lähtöpaikan, koska sitä ei ollut merkattu maastoon - suutuksissani eksyin ulos kartalta. Ja noina molempina vuosina juoksin huippujuoksun 2. joukkueessa paljon paremmin kuin ykkönen - tuska vain lisääntyi. 2011 jalkateräkivut veti vaimeaksi. 2012 katsastus oli samaan aikaan kuin maajoukkuekatsastus, joten ei ollut edes mahdollisuuksia, mutta Jukola viikolla tein huipputuloksen toisessa kilpailussa.
2013 Haldenissa ihan ymmärrettävää etten mahtunut - silloinkin kansainvälinen huipputulos Forssa Gamesissa Jukolaviikolla. Jukola sytyttää niin vahvasti - jossain määrin elän siitä. 2014 olin helpotukseksi poissa maailmanympärimatkalla. 2015 keväällä huippukunnossa pelkäsin jo niin kovasti koko asiaa ja hylätyksi tulemista, että tiedostamattani varmistin tilanteen ”tuskan välttääkseni” tuhoamalla varpaani ehkä loppuiäkseni. 2016 onnistuin sinnittelemään jonkilaiseen kuntoon kaikista vaikeuksista huolimatta, mutta viime päivät ennen SM-keskimatkana toiminutta katsastusta en saanut sallittua itselleni tarvittavaa lepoa eikä sitä puoliunessa horroksessa suunnistuskisoissa pärjätä. Lisäksi vielä silti tämänkertainen valinta on hyvinkin tulkinnan varainen kun katsotaan kevään näyttöjä.
Kuinkakohan todenmukainen tuo tämänhetkisten tunteiden värittämä kokemukseni asiasta on? Elämää suuremman unelman jaahtaminen on todella vaikeaa. Se tuntuu vain käyvän vaikeammaksi ja vaikeammaksi - olen voimaton. Ja varsinkin mitä enemmän väkisin yritän - sitä kovemmin se karkaa. Jukolan nimikkoveljeksenä ja muutenkin tarkasteltaessa koko edellisiä 7-vuotta urheilu-urastani tuntuu todella rajulta pettymykseltä ja sietämättömän häpeisen tuskaisen riittämättömältä. Onko täältä ahdistavasta kärsimyksestä ulospääsyä? Rakkaus tekemiseen on niin suuri, että lopettaminenkin on mahdotonta. Muserrun toivottoman ristiriitaisen taakan alle. Tuntuu, että jos jokin vain voi mennä pieleen niin se menee. Tämä kaikki on jo niin vakiintunut hermostoonkin, että aito uskominen paremmasta(mikä olisi välttämätöntä) on yksin lähes mahdotonta.
No - kerrotaan tähän lopuksi joitain valopilkkuja toukokuulta:
-AM-viestistä tuli kultaa (kuva) ja tässä tulokset:
-AM-keskimatka oli kotimaastossa ja tuotti iloisia herkullisia suunnistusmuistoja
(liitteenä karttakuva)
t kuollut Aapo etsimässä urheilun iloa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti